Elettiin vuotta 2015. Elämä oli kriisiytynyt, reilu 40-vuotias mies mietti mitä tehdä elämällään. Vaimo oli löytynyt, lapset tehty ja koulut käyty. Oli ammattikin. Jotain kuitenkin elämästä puuttui… Intohimo. Tie tuntemattomaan odotti kulkijaansa.

Yli kaksikymmentä vuotta yötyötä jättivät jälkensä ja muistuttivat olemassa olostaan niinä päivinä kun peiliin uskalsi vilkaista. Mutta jäi näistä öistä muutakin ”taskuun” – jonkin asteinen ymmärrys meidän suomalaisten elämästä, kaikkine onnistumisineen ja haaksirikkoineen. Omin silmin totesin sen mitä mediassa päivästä toiseen toitotetaan, on eriarvoisuutta – menestyjiä ja syrjäytyneitä. Kumpaankin ääripäähän tutustuin jopa turhankin läheltä. Menestyjät kansoittivat ravintoloita joiden ovilla seisoskelin ja syrjäytyneihin törmäsin ambulanssissa palomiehen työtä tehdessäni.

Koulunpenkiltä päästyäni olin 41-vuotias, siis kohtuullisen iäkäs työnhakija tämän päivän mittapuun mukaan. Tein lukuisia työhakemuksia, pääsin haastatteluihin ja jatkohaastatteluihin… ja vielä jatkohaastatteluihin, mutta ei tärpännyt. Samalla tuntui myös vahvasti siltä, etten kuulunut joukkoon. Ei minusta diplomi-insinööriä tullut vaikka sellaisen tutkinnon koulussa suoritinkin.

Tuli sellainen olo, että tarvisi tehdä jotain järkevää – sellaista joka hyödyttäisi muitakin ja jota saisi sitten vanhana ylpeänä muistella. Halu olla osana ratkaisemassa jotain yhteiskunnallista ongelmaa kyti syvällä minussa. Yksi suurimmista ongelmistamme on syrjäytyminen. Työpaikan saannin vaikeus on yksi merkittävimmistä asioista syrjäytymisen edistäjänä. Ajattelin ja ajattelen edelleen, että tarvitsemme ”matalan kynnyksen” työpaikkoja ja varsinkin sellaisia, joissa työ on pääasiallisesti käsillä tehtävää. Käsityö kun kaikkien tutkimusten ja maalaisjärjen perusteella on mielenterveyttä kohentavaa ja näin ollen hyvin tehokasta myös syrjäytymisen torjunnassa. Päädyin ajatukseen yrittäjyydestä, perustaisin yrityksen, jonka tavoitteena olisi tarjota tämäntyyppistä työtä. Mikä sitten olisi teollisuuden ala jonka kekoon korteni kantaisin?

Työpaikallani palokunnassa liikunta sen kaikissa muodoissaan oli vahvasti läsnä. Treenaamisen lomassa tuli työporukan keskuudessa puhetta menneiden aikojen verryttelyasuista. Kaupoista niitä oli vaikea löytää, netistä kyllä saisi, mutta koot loppuivat kesken. Varsinkin kotimaiset versiot loistivat poissaolollaan. Katseltuani taas kerran vanhan kehonrakennuksesta kertovan dokumentin Pumping Iron, nauliintuivat silmäni otokseen, jossa Arnold Schwarzenegger söi aamupalaansa yllään sininen verkkatakki. Se oli siinä. Tuollainen takki oli saatava ja kun ei niitä mistään löytynyt, niin sellainen oli pakko tehdä. Tästä alkoi Nousu.

Nyt siitä on kolme ja puolivuotta. Hyvä näin.

Y.t. Turkka Koivisto NousuCommunity Oy

Nousun synty

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *